Tampereella sitten käytiin. Ouluun saavuimme takaisin eilen puolenyön aikoihin. Edelleen olen helvetin väsynyt. Sama on koettu ennenkin (Sodankylässä) ja se on taas todettava, että nuo elokuvafestivaalit ovat melko raskaita tapahtumia. Kuitenkin ne elämykselliset kokemukset, jotka voi kokea valkokankaalta ja aistia muiden ihmisten läsnäolon mukana niissä, on jotain sanoinkuvaamatonta. Toki elokuvia on nautinnollista katsoa myös yksikseen kotona DVD:ltä, mutta elokuvateatterielämys on jotain sellaista, josta saa paljon enemmän elokuvasta irti.
Vaikka kiireisen reissumme elokuvasaldo jäi niukaksi niin sekin riitti harkitsemaan ensivuonna paluuta Tampereelle. Kohta olisi myös Suomalaisen elokuva festivaalit Turussa, joissa olin itseasiassa viime vuonna. Joudun kuitenkin todennäköisesti jättämään sen nyt väliin koska rahatilanne on jo muutenkin heikohko. Mutta Sodankylän elokuvajuhlilta en jää kyllä tänäkään vuonna paitsi. Se on varma se.
Tampereella tarjonta oli mukava ja laaja, mutta loppujen lopuksi saldona oli Last Days Here, Roska & Underground elokuvan ohjelmisto ja Propaganda-animaatioiden sarja. Missattuja mielenkiinnon kohteita en viitsi luetella, mutta lohdutukseni olin kyllä suurimman osan ennalta nähnyt. Mara Mattuschkan esitykset ja Charlie Chaplinin klassikon Kultakuumeen säestyksen kera, olisin niin kovasti tahtonut kokea. Kaikkea hyvää ei koskaan voi saada.
Visiitti Tampereella oli muutenkin mukava. Näin vanhoja ystäviä ja tutustuin muutamaan uuteen. Arvata saattaa, että myös paljon alkoholin kulutusta harrastettiin vierailun aikana. Myös Tampereelta tuli löydettyä varsin mainio kuppila nimeltään Vanha Monttu. Ehdottomasti uudestaan seuraavalla kerralla. Olen aina pitänytkin Mansea Suomena kauneimpana ja viihtysänä kaupunkina, siellä ollessa ei koskaan tunne samallaista ahdasta ja kireää ilmapiiriä kuten esim. Helsingissä ja Oulussa. Ouluun olen valitettavasti kasvamisen myötä tottunut, mutta Helsinki oksettaa. Siellä on mukava käydä, mutta pitkään en siellä viihdy. Oulussakin pitkäaikainen pysyttely alkaa vituttamaan, mutta onneksi näitä visiittejä muualle teen melko ahkerasti.
Oulussa nyt pysyttelen taas jonkin aikaa. Ensi kuussa tosin olisi Huutokeikka juuri haukkumaani Helsinkiin. Eipä siinä mitään, koska vierailu kestänee vain pari päivää. Sitä ennen vanhoja tuttuja iltoja istuskelenkin totuttuun tyyliin Oulun kodikkaissa räkälöissä.
Kevät lähestyy yhä vahvasti ja hetken mielijohteesta työnsin levysoittimeen Vesa-Matti Loirin Leino levyn nro. 4, jota en ole moneen vuoteen kuunnellut. Jotenkin tuo Loirin kokeellisin Leino-levy tuntuu nyt osuvan tähän mielentilaan ja tilanteeseen. Ykköslevy on ollut jo pitkään henkilökohtaisia suosikkilevyjäni. Ainakin 10 parhaan joukkoon se mahtuu ja olenkin kuunnellut sen ihan puhki, mutt nyt tämä neljäs levy avautui mielenkiintoisella tavalla. Tutustukaapa!
Vaihtelun vuoksi en nyt linkitä mitään youtube-videota vaan lopetan tämän kirjoituksen otteeseen eräästä runosta, jonka edellämainittu suosikkini, Eino Leino aikoinaan kirjoitti:
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!
