Suomalainen inhoaa Veli Huilu ja Veli Viulu -tyyppisiä höppänöitä, jotka rakentavat risumajan, joka ei kestä talven tuiskua eikä Ison Pahan Suden puhallusta. Suomalainen on mieluummin Veli Ponteva, joka rakentaa harmaista tiilistä ruman, mutta kestävän talon ja linnoittautuu sinne. Lopulta tylsyys alkaa käydä sen hermoille ja se vetää kännit, haistattaa vitut kaikelle ja kusee oman tiilitalonsa nurkalle. Aamulla krapulassa se katuu ja käy siivoamassa aiheuttamansa sotkun.
Taas unirytmini heittelehtivät, kun tätäkin kirjoittaessa pitäisi olla nukkumassa.
Tämänkin asian kanssa olen saanut syntymästä asti taistella koska olen luonteeltani yökyöpeli. Rakastan yön pimeyttä ja hiljaisuutta, mutta kun töissä on käytävä, että pystyy ansaitsemaan elantonsa. Töissä jaksamiseen tarvitsee myös unta ja lepoa, jolloin nämä kauniit yöt tulisi pyhittää kauniille unille. Nyt en kyllä saa unta joten puran ajatuksiani.
Ulkona sataa lunta ja on yllättävän lämmin. Vietin edellisen viikonlopun kokonaan itseni kanssa mikä osoittautui järkiratkaisuksi. Tarvitsin juuri aikaa omaan rauhaan ja ystäviltäni kuulemieni loppukaneettien mukaan oli meno ollut aika liskodiskoilua. Minulla ei ole mitään sitä vastaan jos joku haluaa juhlia railakkaasti, mutta itse olen ikääntymisen myötä alkanut tuntea itseni ulkopuoliseksi sellaisesta meiningistä. Arvostan hillityn charmikasta ja absurdia hulluttelua herrasmiesten tyyliin.
Tällä hetkellä potkii lujaa Frank Zappan klassinen orkestraalinen The Yellow Shark, jolla Zappan sävellyksiä mainiosti säestää kamariorkesteri Ensemble Modern. Vuonna 1993 julkaistu albumi jäi Zappan viimeiseksi hänen elinaikanaan julkaistuista levyistä. Levy on erittäinen Zappamainen vaikka rock-soittimet puuttuvatkin. Kieroja kuvioita täynnä oleva kokonaisuus vaikka on levyllä myös paljon kauniitakin sävellyksiä. Ensemble Modern onkin säestänyt myös Zappan klassisia suosikkisäveltäjiä Varèsea ja Schoenbergia, joiden henki loistaa vahvasti Frankin omissa sävellyksissäkin. Keltainen Hai taisi myös muistaakseni olla Tom Waitsin suosikkilevyjä. Itse olen tykästynyt hyvinkin paljon tähän levyyn ja sanoisin sen olevan lähes yhtä merkittävä Zappan teos kuin Freak Out!, We're Only in It for the Money tai Hot Rats.
The Yellow Shark on upea joutsenlaulu tuolle rockin ilkikuriselle nerolle, joka oli jyrkästi huumeita vastaan ja satirisoi hippiliikettä, punkkareita ja politiikkaa. Zappa raivasi tietä progressiivisen rockin synnylle ja oli tuottelias vaikka hänen suuri diskografiansa on hyvin epätasainen. Lisäksi hän tuotti rockin omituisimman levyn, joka oli hänen ystävänsä Captain BeefheartinTrout Mask Replica.
Vaikka Zappa on musiikillisesti tehnyt monen tyylistä esim. klassisisia orkesterisävellyksiä ja progemaisia fuusiojazzailuja, mutta silti hän ei kuullosta keneltäkään muulta kuin Zappalta.
Tänään sain taas todistaa kuinka vahvasti musiikki ja unet vaikuttaa mielentilaani.
On se kummallista. Ennen luulin vain äärettömän agressiivisen hardcoren toimivan "höyryjen-poisto-musiikkina". Myös klassinen musiikkikin toimii tässä mielessä mainiosti. Kun tuntuu siltä, että sielu, mieli ja ruumis kaipaa äkkivahvaa ja vinoutunutta purkautumista (taiteellisessa mielessä) niin pistäkää soimaan vaikkapa Terveet Kädet -yhtyeen Ihmisen poika, pedon poika tai Edgard VarèsenThe Complete Works. Toimii!
Äärettömän huonosti nukutun yön ja raskaan työpäivän jälkeen nämä kaksi täysin erillaista musiikkilajien edustajaa palvelevat korviani hyvin. Hengellisyystunnelmat pystyyn perjantain kunniaksi. Sääli ettei nyt ole kynttilöitä taloudessa. Harvoin sytyttelen edes sellaisia, mutta nyt olisi jotenkin oikeanlainen tunnelma.
Pimeä näkymä Tuirasta Toivoniemeen, upeaa musikkia ja miellyttävä perjantain lomafiilis.
Yöunet olivat tosiaan vittumaiset ja unienkin taso aika tragikoomista. Sekavan muistikuvan mukaan olin elokuvaohjaaja M. Night Shyamalanin kanssa tekemässä yhteistä elokuvaa. Perustrilleriä varmaankin ja valitettavasti oma osuuteni tässä projektissa jäi Shymalaninin kyykytettäväksi. Hänen perustyypillinen siirappinen loppuhuipennukseen perustuva teennäinen kaavansa vei voiton elokuvan runkokaavoituksessa. Ainakin näin oletin, en unesta enää kauheasti muista mitään, mutta Shyamalanin tuntien näin siinä kävi.
Sen verran uni jäi mieleeni, että herättyäni oli taas itselleen todettava mielessä kuinka paljon vihaankaan Shyamalanin elokuvia. Miksen voisi nähdä mielummin unia jossa ryyppäisin Charles Bukowskin kanssa Los Angelesissa, suunnittelisin surrealistista musikaalia Alejandro Jodorowskyn kanssa tai jammailisi Captain Beefheartin kanssa bluesia? Toisaalta... Niissäkin lopputuloksena olisi luultavasti "Dadasielu kyykkyyn!" -meininki.
En tiedä. Uneni ovat olleet aina hämäriä. Tosin eivät niin sairasta settiä mitä lapsena näin.
Murmansk on sekoitus kaaosta ja mahdollisuuksia
pahoinpitely lapsena voi johtaa silmittömään raivoon aikuisena
hitaasti hyvä tulee
loukkaantunut susi liikkuu Uudessakaupungissa
aidot bistrot katoamassa Pariisista
Sastamalassa kadonnut nuori mies löytyi hukkuneena
joko Merijärvenkunta on luopunut bensanmyynnistä?
politiikan kvartaalivoitot eivät kestä
asiakas on oikeassa myös moitteista
haudanryöstäjät veivät arkkipiispojen jäänteet Kyproksessa
Paavi pyysi pedofiilipappien uhreilta anteeksi
tullimies vaatii rahaa tai seksiä
voittajan on vaikea hymyillä
Murmansk on sekoitus kaaosta ja mahdollisuuksia
itsemurhien lasku on pysähtynyt
torstaina viimeiset sikainfluenssarokotukset
2010-vuosi meni harvinaisen nopeasti. Allekirjoittaneelle se oli kiireiden, kulttuurin ja yleisen häsläyksen täyttämää sirkusta, jonka seurauksena päädyin syyskuussa alkoholilakkoon, jossa olen pysynytkin tähän saakka. Vaikka olenkin vain 20-vuotias niin vuoden lopussa tuntui kuin olisin kokenut elämää jo 50-vuoden edestä.
Kaltaiseni rauhassa ja hiljaisuudessa viihtyvä erakkoluonne sai vuoden aikana yliannostuksen sosiaalisesta päihdekulttuuri-piireistä ja ajattelin, että nyt olisi hyvä koittaa aikakautta ilman päihteitä. Mitään varsinaista ongelmaa minulla ei ole koskaan ollut alkoholin kanssa. Viinan kanssa läträämisen olin jo paljon aikaisemmin kokonaan lopettanut. Rakastan kyllä olutta ja viskiä makuelämyksiensä puolesta, mutta elämäntapana hedonismia olen aina vieroksunut. Ei jaksa kiinostaa olla koko ajan sekaisin. Huumeita olen karttanut tarkasti koska olen aina ollut tarkka mielenterveyteni suojelemisesta. 14-15-vuotiaana todettu paniikkihäiriö kummittelee aina sisälläni vaikka olenkin jo oppinut elämään sen kanssa. Tervehenkinen optimismi ja mielialalääkitys ovat olleet arkeani noiden synkkien peruskoulu-vuosien jälkeen. Tupakoinnista en ole kyllä luopunut sillä tahdon edes jonkin verran olla kusipää omalle terveydelleni.
Kulttuuriosuuskunta Puhuri alkoi suunnittelemaan festivaalia Oulun Hiukkaavaaran pelastamiseksi/muistoksi jo vuoden 2009 puolella. Olin tuottajan roolissa rakentamassa HV!-Rock-festivaalia, joka sitten pienistä vastoinkäymisistä huolimatta onnistui hyvin elokuun 22. päivä 2010. Vahva ja erillainen kattaus kotikaupunkini artisteista sekä yhteistyökumppaneista suhtautui hyvällä hengellä osuuskuntamme ideoimaan festivaaliin. Olen siitä edelleen hyvin kiitollinen heille. Päälavan keikkanauhat ovat hallussani ja niistä pitäisi jotakin pudottaa YouTubeen. Kiihtelys ja Plan E -yhtyeiden materiaalia siellä on jo nähtävissä. Näillä näkymin festareille on tulossa jatkoakin ensi-kesäksi Juhlatelttaan. Alustin muuten Kiihtelys-orkesterin keikan lausumalle bändiä vartavasten tehdyllä runollani. En yleensä perusta runojen lausunnasta (varsinkaan omalla kohdallani), mutta tuo oli sangen onnistunut veto itseltäni:
Osallistuin myös vuoden aikana taas hyvän ystäväni ja hengenheimolaiseni Joonas RannanTipsy & Jänisten syksy -elokuvan kuvauksiin. Tällä kertaa onneksi kameran takana. Olin myös tyytyväinen, että Joonas oivalsi hyödyntää toista rakasta taitelijaystävääni Toni Kandelinia kyseisessä kohtauksessa. Parempaa roolia Tonille en olisi keksinytkään kuin maailmanlopun profeetta. Samalla omatunnoltani putosi pois se pala, että jouduin korvaamaan yllättäen Tonille alunperin kaavailtua köyhän ja janoisen katumuusikon roolia edellisenä vuotena kuvatussa kohtauksessa. Aki KaurismäenCalamari Unionin loistavalle repliikkikohtaukselle hattua nostavassa kohtauksessa näyttelen yhdessä Joonaksen päähenkilön lisäksi suomen avant-garden kummisedän M.A. Nummisen kanssa. Vaikka periaatteessa inhoan näyttelemistä niin suuren sankarini Maurin kanssa oli suuri kunnia näytellä.
Näyttelijäksi jouduin myös tänäkin vuonna. Yllättävintä oli se, että vielä teatteritaiteessa. Teatteriin taidelajina en ole oikein vielä päässyt sisälle, mutta ajatuksenani oli kokeilla ainakin sitä. Ala-asteen aikaisista koulunäytelmistä (erityisesti nöyryyttävän lavalla konttaavan lampaan roolista olen nähnyt painajaisia) jääneet traumat saivat minut kyllä pitkään harkitsemaan koko prosessiin osallistumista. Ystäväni Puhurista, Huotarin Heidi tosin on vahva teatterialan osaaja ja houkutteli minut hommaan mukaan ja koska hän oli näytelmämme ohjaaja niin uskaltauduin lopulta mukaan. Yhdessä ryhmän kanssa ideoitu näytelmämme oli lopputuloksena eräänlainen Dickensin joulutarina höystettynä Bukowskilla, David Lynchillä ja kommunismilla. Näyttelin vittuuntunutta ja ahdistunutta Jeesusta (rooliin päädyin lähinnä partani ja pitkän lettini takia). Muuta ei tarvitsekaan hahmostani tietää sillä olen käytännössä koko näytelmän ajan turpa kiinni ja murjotan. Rooli tosin jäi välillä treenien ja esitysten jälkeen päälle ja vieläkin saatan löytää itsestäni tuon Jeesuksen.
Joonas Rannan kanssa toteutimme molempiemme pitkäaikaisen unelman roadtripin. Menimme Sodankylän elokuvajuhlille, joista itse asiassa en ole vieläkään oikein hyvin toipunut. Kun katsoo muutaman päivän elokuvia suurella syötöllä kahvin voimin, ilman pitempiä hengähdystaukoja, käy illalla vielä ryyppäämäässä ja nukkuu huonot yöunet n. 50 ihmisen täyttämästä nahkaisessa salissa, jossa sieraimiin tunkee pierun, hien ja oksennuksen fuusio, niin saattahan sen parin päivän toiston jälkeen ottaa voimille. Esimerksiksi BlomberginValkoinen peura oli aika raskas kokemus väsyneessä mielentilassa. Hauskaa ja antoisaa kuitenkin oli. Varsinkin paluumatka, jolloin ajoimme (eduskuntaan pyrkivä Paavo J. Heinonen mukanamme) Aavasaksan kautta Ruotsiin Kukkolankoskelle ja sieltä Haaparanta-Tornion kautta Ouluun. Hämäriä hetkiä.
Yksi henkilökohtaisimmista asioista vuoden aikan oli, kun minut muun 14 ukon lisäksi otettiin Mieskuro Huutajien riveihin. Huutajia olen aina arvostanut omalaatuisen ja dadaistisen taiteen esille tuojassa kotimaassani ja varsinkin kotikaupungissani.
Muusikkona olen lahjaton. Osaan jonkin verran improvisoida huuliharpulla ja kitaraa olen joskus koittanut opetella soittamaan, mutta olen liian kärsimätön. Huutajissa näin siis pääsen toteuttamaan musiikillista itseäni ja näkemään maailmaa noilla keikkarundeilla. Huutajissa oleminen on myös helvetin hyvää terapiaa ja hauskaa vaikka veikeä kuorojohtajamme Petri Sirviö toisinaan kurittaakin meita ankarasti huutotreeneissä. Huutamisen voisi ajatella kaltaiselleni hiljaiselle rauhalliselle persoonalle hyvin oudoksi, mutta nautin siitä suunnattomasti. Siinä saa samaaan aikaan toteuttaa taiteellista itseään ja purkaa agressioita, kun saa konkreettisesti huutaa jollekin päin naamaa, ilman että saa turpaan. Edvard Munchin mestariteos Huuto, joka on pitkään ollut yksi suosikkimaalauksistani ja kuvastaa sielunmaisemani pimeää puolta lähes pelottavan henkilökohtaisesti, oli nimenomaan yksi niistä merkeistä jolloin aloin kiinnostua Huutajiin liittymisestä. Suuri unelma on toteutunut.
Huutotyöpaja vuodelta 2009
Vuoden masentavimpia hetkiä en jaksa alkaa puimaan. Mainittakoon, että Captain Beefheartin kuolema oli melkoinen isku vaikka olinkin jo osannut odottaa sitä. Taitelijanimeltään Captain Beefheartina paremmin tunnettu Don Van Vliethän jäi jo 80-luvun alussa eläkkeelle musiikkihommista, MS-taudin vuoksi, jonka komplikaatioihin hän kuoli joulukuun 17. päivä. Ihme, että mies kesti näinkin pitkään, mutta levätköön rauhassa. Yksi henkilökohtaisesti tärkeimmistä taitelijoista minulle, jonka lahjakkauus ei jäänyt pelkästään avantgardistisesti psykedeliaa ja jazzia yhdistelevän bluesrockin rajoille. Mies oli myös mainio taidemaalari ja runoilija. Hänen vaikutuksena ovat monet merkittävät bändit tunnustaneet ja erityisesti Tom Waits 80-luvulla syntynyt sekametelisoppa-tuotantoa tuskin olisi koskaan syntynyt ilman Kapteenia. Ajattelin Beefheartista tehdä jossain vaiheessa oman artikkelinsa tänne. 15. tammikuuta hänen syntymästään tulee kuluneeksi 70-vuotta.
Vuoden aikana olen kerennyt olemaan kokopitkän elokuvan kuvauksissa kuvaajana, puomimiehenä, käsikirjoittajana ja apulais-ohjaajana, olen rakentanut yhdessä osuuskuntamme kanssa rock-festareita ja niiden klubi-iltoja, lausunut omia runojani Kiihtelys -bändin keikoilla, joka huipentui HV!-Rockin suurella lavalla, ollut mukana teatterinäytelmässä ideoimassa ja näyttelemässä ja päässyt lopultakin Mieskuoro Huutajiin harjoittamaan huutotaidetta.
Kaikesta tästä kiireestä huolimatta, olen myös ehtinyt keskittyä runojen kirjoitteluunkin. Vuoden tuomien tapahtumien kokemukset ovat avartaneet uusia auroja lyyriseen puoleeni. Jotain julkaisukelpoista runoa on tietokoneella noin 50. Vielä pitäisi jaksaa kaivaa laatikoista ja kansioista ne vanhat väkerrykset jos niitäkin pystyisin vielä hinkkaamaan. Kokoelman suhteen olen alkanut pikkuhiljaa hahmottelemaan rakennetta noiden tekstinpätkien perusteella. Kyllä se tulee, mutta minun tavallani hyvin hitaasti.
Näin olen päässyt taas uuteen vuosilukuun ja aion tämän vuoden panostaa runokokoelmani edistämiseen. Samalla myös aloitin tämän blogin, koska olin unohtanut kuinka terapeuttisia nämäkin ovat, kun on jokin minne saa kirjoittaa paskaa.
