Tässä noin kuukausi sitten alkoi päähäni tulvia ajatuksia hyökyaallon lailla ja niitä oli pakko lopulta kirjoitella ylös. Lieneeköhän tällä lomalla ollut jotain vaikutusta, mutta tekstiä on tullut todella paljon ja eikä pelkästään runoja vaan novellimaisia tynkäraapustuksia, elokuvaideoita ja yleisluontoisia ajatelmia. Ilmeisesti loma teki hyvää sillä kammo ottaa kynää käteen on myös poissa.
Huutoharrastus piti taiteen ilmaisun puolelta vireystasoni kunnossa ja muutenkin mielenterveyden kasassa. Elämä olisi kovin tylsä jos vain herää aamulla lähteäkseen töihin ja illan katsellen facebookista ruokapäivityksiä ja huumorikuvia.
Hiljaisen kirjoittelukauden aikana tein myös musiikin kohdalla uuden aluevalloituksen, josta aikasemmin olin vain kuorta raapinut... Rap (tai toistaiseksi lähinnä Suomirap ja hiphop).
Olin kuitenkin aina kunnioittanut räppäreitä heidän svengaavan puhelaulunsa kekseliäisyydestä, mutta kyseisen lajin tutustuminen on jäänyt osaltani jostain syystä kovin laiskaksi. Mitä nyt Pyhimyksen ja ulkomaalaisista ehkäpä Tyler the Creatorin tekemisiä olen seurannut hieman epämääräisesti. Peruskouluaikoina räppi ja hevi olivat suosittua jätkäjengien keskuudessa, josta johtuen myös aloin tuntea molempaa lajia kohtaan lievää vastenmielisyyttä. Koin enemmän ehkä klassisen, punkin ja progen vastaavan omaa sielunmaisemaani. Opin toki molemmista pitämään myöhemmin jossain määrin, mutta kuten pateettisen äijähevin kanssa niin en voi sietää myöskään täysin geneeristä räppiä vaan jotain särmää täytyy olla. Varmaankin ansaittua suitsutusta nauttineet Paleface ja Asa eivät koskaan minua ole täysin vakuuttaneet vaikka hienoja levyjä ovat hekin tehneet. Varsinainen mielen avaava portinvartija jäi siis kohtaamatta räpin kohdalla ja vähäinen kiinostukseni räppiä kohtaan pysyi ennallaan. Panostin lähinnä vanhaan musamakuni kartuttamiseen.
2014 kesällä koin viimein eräänlaisen omituisen herätyksen, joka tavallaan pisti myllyn pyörimään kunnolla. Olin automatkalla kaverini häihin Oulusta Nivalaan ja kuskina toiminut tuttavani soitatti matkamusiikkina lähes koko meno- ja tulomatkan suomalaisen räpin edustusta joihin eivät todellakaan kuuluneet mitkään Cheekit ja Elastiset vaan sellaiset nimet kuin Eevil Stöö, Julma-Henri ja Ruger Hauer. Vielä hämmentäväksi asian teki, että kuskina toiminut tuttavani tulee vahvasti hevi- ja metallitaustaisesta kulttuuriperheestä mikä osaltaankin pakotti allekirjoittaneen pohtimaan asiaa uudelta pohjalta. Pitkän ajomatkan aikana minulla oli aikaa sitten viimein kuunnella kunnolla räppiä ja jättää progepunkjatsibluesit vähäksi aikaa sivuun. Usean upean albumin jälkeen ensimmäinen reaktioni taisi olla hämmenyksen sekainen häpeä, kun tajusin mistä olin jäänyt paitsi. Erityisesti Eevil Stöön ja Aztran täysin omassa fantasiamaailmassaan leijaileva Menetetyt -albumi oli huvittava, mutta myös todella värisyttävä kokemus, joka toi erityisesti kauhuelokuvista aiheita ammentaneen Roky Ericksonin mieleen. Pidän myös kyseistä albumia yhtenä viime vuoden parhaimmista.
Myöhäisheränneenä tajusin todella, että myös räppi voi yhtä olla varteenotettavaa runoutta, taidetta ja parhaimmillaan henkistä voimaa, joka voi luoda yhtä hienoa tunnetiloja kuin Lou Reedin rockmusiikki, Uuno Kailaan runous tai vaikkapa Ingmar Bergmanin elokuvat. Edellä mainitun Menetetyt -albumin tapauksessa myös helkkarin hauskaa olematta liian kornia.
Nokkelat riimit eivät yleensä kosketa minua suuresti, vaan ehkäpä hyvinkin simppelin tekstin luomaan maailmaan uppoutuminen. Näin asian koen myös räpinkin kanssa, vaikka riimeille annan tietysti myös arvoa. Etanan raivolla alkanut sukellus tähän uuteen maailmaan on ollut todella antoisa ja olen aluksi panostanut suomalaiseen osaamiseen. Erityisen innostunut olen ollut mm. näiden kollektiivien ja artistien tekemisistä, joista useampi myös eri taitelijanimillä toimivat: DJ Kridlokk, RPK, Aivovuoto, Julma-Henri, Ruger Hauer, Pyhimys, Paperi T, Euro Crack, Eevil Stöö, Aztra, Haittavaikutus ja Tuuttimörkö. On ihanaa luoda tavallaan uudelleen nahkansa ja kokea jotain uutta ja vahvaa selittämätöntä olotilaa. Taidetta. Alkuvoimaa!
Kai tuo räpin herätysvoima myös vaikutti osaltaan jonkinlaisena inspiraationa alkaa jälleen kirjoittelemaan. Tähän blogiin tuskin tulen jatkossakaan kirjoittelemaan kovinkaan säännöllisesti, toimikoon se edelleen tällaisena terapiahiekkalaatikkona johon voin purkaa tätä kömpelöä ajatusripulia sen kummemmin stressaamatta, oikolukua ja hienosäätöä harrastamatta. Harrastan sitä jo liikaa muissa kirjoitteluun liittyvissä harrasteissani. Tässä formaatissa en välitä. Ihan hauska jos joku pitää tästä, mutta lähtökohtaisesti minulle yhdentekevää.
"Mä oon Lou Reedin Berliini,
sä voisit olla objekti mun verbiini."
