12.2.2015

Tuhansia sivuja jo

En ole kirjoittelun suhteen täällä ollut erityisen aktiivinen, mutta en myös muissakaan siihen liittyvissä toimissani. Runojen suhteen en ollut tyytyväinen parin vuoden takaisiin aikaansaannoksiini. Aloin myös kokea jatkuvan itsekritiikkini ahdistavaksi ja päätin työntää lähes kaiken kynäilyyn liittyvän syrjään joksikin aikaa keskittyen muihin hommiin. Vajaan kahden vuoden aikana en tehnyt edes muistiinpanoja ajatuksistani, joka oli muodostunut tavaksi noin 14-vuotiaasta lähtien. Tunsin vain olevani breikin tarpeessa.

Tässä noin kuukausi sitten alkoi päähäni tulvia ajatuksia hyökyaallon lailla ja niitä oli pakko lopulta kirjoitella ylös. Lieneeköhän tällä lomalla ollut jotain vaikutusta, mutta tekstiä on tullut todella paljon ja eikä pelkästään runoja vaan novellimaisia tynkäraapustuksia, elokuvaideoita ja yleisluontoisia ajatelmia. Ilmeisesti loma teki hyvää sillä kammo ottaa kynää käteen on myös poissa.
Huutoharrastus piti taiteen ilmaisun puolelta vireystasoni kunnossa ja muutenkin mielenterveyden kasassa. Elämä olisi kovin tylsä jos vain herää aamulla lähteäkseen töihin ja illan katsellen facebookista ruokapäivityksiä ja huumorikuvia.

Hiljaisen kirjoittelukauden aikana tein myös musiikin kohdalla uuden aluevalloituksen, josta aikasemmin olin vain kuorta raapinut... Rap (tai toistaiseksi lähinnä Suomirap ja hiphop).
Olin kuitenkin aina kunnioittanut räppäreitä heidän svengaavan puhelaulunsa kekseliäisyydestä, mutta kyseisen lajin tutustuminen on jäänyt osaltani jostain syystä kovin laiskaksi. Mitä nyt Pyhimyksen ja ulkomaalaisista ehkäpä Tyler the Creatorin tekemisiä olen seurannut hieman epämääräisesti. Peruskouluaikoina räppi ja hevi olivat suosittua jätkäjengien keskuudessa, josta johtuen myös aloin tuntea molempaa lajia kohtaan lievää vastenmielisyyttä. Koin enemmän ehkä klassisen, punkin ja progen vastaavan omaa sielunmaisemaani. Opin toki molemmista pitämään myöhemmin jossain määrin, mutta kuten pateettisen äijähevin kanssa niin en voi sietää myöskään täysin geneeristä räppiä vaan jotain särmää täytyy olla. Varmaankin ansaittua suitsutusta nauttineet Paleface ja Asa eivät koskaan minua ole täysin vakuuttaneet vaikka hienoja levyjä ovat hekin tehneet. Varsinainen mielen avaava portinvartija jäi siis kohtaamatta räpin kohdalla ja vähäinen kiinostukseni räppiä kohtaan pysyi ennallaan. Panostin lähinnä vanhaan musamakuni kartuttamiseen.

2014 kesällä koin viimein eräänlaisen omituisen herätyksen, joka tavallaan pisti myllyn pyörimään kunnolla. Olin automatkalla kaverini häihin Oulusta Nivalaan ja kuskina toiminut tuttavani soitatti matkamusiikkina lähes koko meno- ja tulomatkan suomalaisen räpin edustusta joihin eivät todellakaan kuuluneet mitkään Cheekit ja Elastiset vaan sellaiset nimet kuin Eevil Stöö, Julma-Henri ja Ruger Hauer. Vielä hämmentäväksi asian teki, että kuskina toiminut tuttavani tulee vahvasti hevi- ja metallitaustaisesta kulttuuriperheestä mikä osaltaankin pakotti allekirjoittaneen pohtimaan asiaa uudelta pohjalta. Pitkän ajomatkan aikana minulla oli aikaa sitten viimein kuunnella kunnolla räppiä ja jättää progepunkjatsibluesit vähäksi aikaa sivuun. Usean upean albumin jälkeen ensimmäinen reaktioni taisi olla hämmenyksen sekainen häpeä, kun tajusin mistä olin jäänyt paitsi. Erityisesti Eevil Stöön ja Aztran täysin omassa fantasiamaailmassaan leijaileva Menetetyt -albumi oli huvittava, mutta myös todella värisyttävä kokemus, joka toi erityisesti kauhuelokuvista aiheita ammentaneen Roky Ericksonin mieleen. Pidän myös kyseistä albumia yhtenä viime vuoden parhaimmista.

Myöhäisheränneenä tajusin todella, että myös räppi voi yhtä olla varteenotettavaa runoutta, taidetta ja parhaimmillaan henkistä voimaa, joka voi luoda yhtä hienoa tunnetiloja kuin Lou Reedin rockmusiikki, Uuno Kailaan runous tai vaikkapa Ingmar Bergmanin elokuvat. Edellä mainitun Menetetyt -albumin tapauksessa myös helkkarin hauskaa olematta liian kornia.

Nokkelat riimit eivät yleensä kosketa minua suuresti, vaan ehkäpä hyvinkin simppelin tekstin luomaan maailmaan uppoutuminen. Näin asian koen myös räpinkin kanssa, vaikka riimeille annan tietysti myös arvoa. Etanan raivolla alkanut sukellus tähän uuteen maailmaan on ollut todella antoisa ja olen aluksi panostanut suomalaiseen osaamiseen. Erityisen innostunut olen ollut mm. näiden kollektiivien ja artistien tekemisistä, joista useampi myös eri taitelijanimillä toimivat: DJ Kridlokk, RPK, Aivovuoto, Julma-Henri, Ruger Hauer, Pyhimys, Paperi T, Euro Crack, Eevil Stöö, Aztra, Haittavaikutus ja Tuuttimörkö.  On ihanaa luoda tavallaan uudelleen nahkansa ja kokea jotain uutta ja vahvaa selittämätöntä olotilaa. Taidetta. Alkuvoimaa!

Kai tuo räpin herätysvoima myös vaikutti osaltaan jonkinlaisena inspiraationa alkaa jälleen kirjoittelemaan. Tähän blogiin tuskin tulen jatkossakaan kirjoittelemaan kovinkaan säännöllisesti, toimikoon se edelleen tällaisena terapiahiekkalaatikkona johon voin purkaa tätä kömpelöä ajatusripulia sen kummemmin stressaamatta, oikolukua ja hienosäätöä harrastamatta. Harrastan sitä jo liikaa muissa kirjoitteluun liittyvissä harrasteissani. Tässä formaatissa en välitä. Ihan hauska jos joku pitää tästä, mutta lähtökohtaisesti minulle yhdentekevää.


Loppuun yksi esimerkkikipale uudesta innostuksen kohteestani. Kyseisestä biisistä vain sen verran, että se sai kunnolla höristelemään korvia räpin suuntaan. Ensimmäistä kertaa biisiä kuunnellessani mieleeni tuli Lou Reed jostain syystä, ja yhtäkkiä riimitelläänkin:

"Mä oon Lou Reedin Berliini,
 sä voisit olla objekti mun verbiini.
"

23.10.2013

Piano on juopotellut


Viimeisimmästä kirjoituksesta on jo yli vuosi aikaa. Eipä tässä mitään sen ihmeellistä ole kuitenkaan tapahtunut. Tuirassa asun yhä. Välillä iloa ja surua (pääasiassa onneksi iloa) ja harrastelua edelleen kulttuuripitoisissa toimissa ja kuoron kanssa. Mielessäni kävi jo jossain vaiheessa, että olisin tuhonnuttämän blogin epäaktiivisuuteni vuoksi. Kirjoittamisen vimmani on ollut muutenkin viimeistä vuosien aikana melko köyhää. Runojakaan ei ole syntynyt, mutta niiden suhteen olenkin sairaalloisen perfektionisti. Päätin kuitenkin säilyttää tämän blogin koska se tuntuu edelleen merkitykselliseltä kirjoitustahdistani huolimatta.

Tänään mieltäni on painanut Tom Waits. Muusikko, jonka tärkeyttä itselleni en voi tarpeeksi jaaritella. Juuri Waits ja David Bowie olivat ne portinvartijat, jotka avasivat 13-vuotiaalle pojalle uudet tuulet. Tuolloin kuuntelin lähinnä Motörheadia ja klassista musiikkia. En ollut koskaan tuntenut musiikkin suurta vetoa. Olin innokas elokuvien ja kirjojen harrastaja. Lemmy ja kumppanit olivat kyllä olleet lapsuudesta asti tärkeitä jostain syystä. Pidin myös paljon Tsaikovskista, Shostakovichista ja vastaavista säveltäjistä joiden teoksia opin elokuvien soundtrackien kautta pitämään. Myös elokuvasäveltäjät kuten Morricone ja Rota olivat suosikkejani.
Ensimmäinen biisi jonka Waitsiltä kuulin oli God's Away on Business niminen ralli Blood Money -albumilta ja silloin jokin naksahti päässäni. Samoihin aikoihin Bowien I'm Deranged (David Lynchin Lost Highwayn kautta) räjäytti jonkin potin. Asenteeni pop- ja rockmusiikkia kohtaan muuttui silloin täysin. Waitsin ja Bowien kautta olen tutustunut 10-vuoden aikana satoihin mielenkiintoisin artisteihin.

Vaikka nimenomaan olen rakastunut Tompan romumaista metellirokkia, niin hänen kapakkajazz-kauden aikainen Small Change levy on edelleen minulle rakkain ja yksi maailman viidestä parhaasta levystä. Kuuntelin kyseisen levyn äsken ja muistelin Waitsin ja Bowien tärkeyttä minulle tänään. Tajusin sattumalta, että kymmenen vuotta on jo kulunut tuosta kultaisesta uuden maailman aukeamisesta. Sen kunniaksi päätin vähän tännekin kirjoitella pitkästä aikaa asiaan liittyen. Loppujen lopuksi en välitä enää vaikka tätä ei kukaan lukisi, vaan toimikoon ajatusten purkamiseen silloin kun sitä tarvitsen.

Nostalgiaan on sorruttava ja verestettävä muistoja.
Talvikin lähestyy ja uusia tuulia odotelen.


18.9.2012

Paluuta kenties?

Laiskahkoa on ollut tämän blogin päivittämiseni. Katsotaan nyt miten jaksan tämän kanssa.

Nyt juuri olen ollut työttömänä taas ja unirytmit sen mukaiset. Valvoin koko eilisen yön vain katsellen erillaisia dokumentteja youtubesta (mm. joku missä Einsteinin kadonneita aivoja metsästetään). Luin eilen myös loppuun Veikko Huovisen Pietari Suuri hatun polki-teoksen, joka päätti myös nk Kolme pirullista viiksiniekkaa. Tsaaria edelsivät siis Veitikka: A. Hitlerin elämä ja toiminta ja Joe-setä: aikalaisen kertomuksia Josef Stalinista. Hurjista nimistä huolimatta kirjat eivät ole pätkääkään masentavaa luettavaa vaan pirullisen humoristisia. Jos johonkin oma huumorintajuni on perustunut niin juuri huovismaiseen mustan synkkään komediaan.

Tuirassa tuulee helvetillisesti ja juon kahvia koittaen virkistätyä. Kämppä pitäisi siivota... On kyllä liian boheemia ollut elämänmeno muutaman kuukauden ajan ja huusholli sen mukainen. Pistin taannoin työhakemuksen Oulun nuoristoimelle, joka etsii nyt muutamaa media-assistenttia tapahtuma-avustajaksi. Käsitin että paikkaan olisi mahdollisuutta saada palkkatukea, joten luulisin CV:ni edes herättävän jotain kiinostusta. Tapahtumissahan olen moneen otteeseen ollut erillaisissa työhommissa. Vuoden 2010 HV!-Rockia olin jopa tuottamassa. Toivottavasti nyt nappaisi vakituinen paikka.

Juuri nyt kuuntelen Alan Vegan soolotuotantoa. Suicide on ollut helvetin kova juttu viimeisten parin vuoden ajan ja Vegan soolomeininki näyttää jatkavan tätä hypnoottista synthpunkin hurmosta. Vega sekoittelee oivaltavasti myös rockabillyä Elviksen hengessä. Vega on helkatin hyvin yhdistänyt hypnoottisen shamaanimeiningin syntikkadiskoiluun. Sanoituksetkin on mitä hämärempiä.

Teimme muuten Huutajien kanssa eräänlaisen musa/promovideon hyödyntäen Oulujoen kuohuvaa voimaa, jonka Merikosken padot päästävät melko harvoin valloilleen. Nyt oli vettä tullut siihen malliin, että padot olivat suhteellisen kauan auki. Huutajista puheen ollen, olen nyt marraskuussa lähdössä ensimmäiselle kunnon ulkomaan keikkareissulle (ellei Luleån keikkaa lasketa) Moskovaan, jota odotan mielenkiinnolla. Passi on ollut nyt uusittavana poliisilaitoksella ja sen jälkeen alkaakin viisumien hankinta.
Joulukuun 8.päivä Pohjankartanon koulun aulassa on myös Huutajien 25-vuotisjuhlakonsertti, jonne kehoitan kaikkia kynnelle kykeneviä tulemaan paikalle. Ennennäkemätön spektaakkeli tiedossa!



28.6.2012

Topittelua

Viime kerrasta jälleen aikaa. En itse asiassa nytkään sen erikosempia ala jauhamaan vaan kylmän viileästi heitän tänne TOP-50 listasen tämän hetkisistä suosikkielokuvistani kun joku pyysi sitä.

01. 2001: A Space Odyssey (1968, Kubrick)
02. Eraserhead (1977, Lynch)
03. Smultronstället (1957, Bergman)
04. Aguirre, der Zorn Gottes (1972, Herzog)
05. Stalker (1979, Tarkovsky)
06. The Wicker Man (1973, Hardy)
07. Jäniksen vuosi (1977, Jarva)
08. El Topo (1970, Jodorowsky)
09. Brazil (1985, Gilliam)
10. Rear Window (1954, Hitchcock)
11. Paris, Texas (1984, Wenders)
12. La Strada (1954, Fellini)
13. The Long Goodbye (1973, Altman)
14. Blow-Up (1966, Antonioni)
15. M (1931, Lang)
16. Dersu Uzala (1975, Kurosawa)
17. Il Grande Silenzio (1968, Corbucci)
18. 12 Angry Men (1957, Lumet)
19. Picnic at Hanging Rock (1975, Weir)
20. The Big Lebowski (1998, Coen)
21. Down by Law (1986, Jarmusch)
22. Pickpocket (1959, Bresson)
23. Det Sjunde Inseglet (1957, Bergman)
24. Once Upon a Time in America (1984, Leone)
25. Solyaris (1972, Tarkovsky)
26. La vie de bohème (1992, Kaurismäki)
27. Straw Dogs (1971, Peckinpah)
28. The Conversation (1974, Coppola)
29. Lampaansyöjät (1972, Huunonen)
30. Le charme discret de la bourgeoisie (1972, Buñuel)
31. A Clockwork Orange (1971, Kubrick)
32. Persona (1966, Bergman)
33. Le mépris (1963, Godard)
34. Mon Oncle (1958, Tati)
35. Calamari Union (1985, Kaurismäki)
36. Videodrome (1983, Cronenberg)
37. Easy Rider (1969, Hopper)
38. Pierrot le fou (1965, Godard)
39. Huhtikuu on kuukausista julmin (1983, Mänttäri)
40. Ikiru (1952, Kurosawa)
41. Eyes Wide Shut (1999, Kubrick)
42. Blader Runner (1982, Scott)
43. Das Cabinet des Dr. Galigari (1920, Wiene)
44. Funny Games (1997, Haneke)
45. O Estranho Caso de Angélica (2010, de Oliveira)
46. Kaasua, komisario Palmu! (1961, Kassila)
47. The Night of the Hunter (1955, Laughton)
48. Peeping Tome (1960, Powell)
49. The Searchers (1956, Ford)
50. Sátántangó (1994, Tarr)


Nähdään taas joskus puolen vuoden päästä!

14.3.2012

Lampaansyömistä & lisää bluesia

Jaksan taas jauhaa keväästä, mutta tänään taas muistin miksi se on lempivuodenaikani. Tavallaan luonnon kukoistuksen voi silloin aistia ja haistaa sulavan lumen ja paljastuvan maan. Aurinko lämmittää ja sitä tuntee kuin heränneensä talvihorroksesta. Keväästä on moni tehnyt biisin kuten mm. Tavaramarkkinat ikimuistoisella kipaleellaan. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan joko Sielun Veljien tai Kauko Röyhkän Kevät-biisin.

Tänään olisi sitten taas elokuvahommia. Kulttuuritalo Valveen Studiolla esitetään ilmaisnäytöksenä suomifilmin klassikko Lampaansyöjät. Edesmenneen Leo Lastumäen muistoa kunnioittaen ajattelin käydä tänään katsomassa tuon leffan vaikka pidänkin enemmän itse kirjasta. Sehän pohjautuu Veikko Huovisen samannimiseen opukseen, joka on kyllä loistava kuten monet muutkin Huovisen kirjat. Mutta elokuvakin on hyvä ja eikä vähiten siksi, että sitä tähdittävät juuri Lastumäen lisäksi myös Heikki Kinnunen. Nämä kaksi veteraania muistetaan varmaan parhaiten komediarooleistaa, mutta minusta he olivat mestareita myös vakavien roolien parissa. Yhtä noteeramisen arvoisia kuin Vesa-Matti Loiri.

Elokuvan ohjannut Seppo Huunonen on mielestäni harmillisen pimentoon jäänyt tapaus suomalaisessa elokuvakulttuurissa vaikka Lampaansyöjät oli ilmestymisvuonnaan yleisömenestys
Kuulemman mukaan toinen suomalainen merkkiohjaaja Risto Jarva, nähtyään Lampaansyöjät sen menestyksen valossa, kiinostui komedian mahdollisuuksiasta. Hän katsoi ja analysoi kaikki klassisen kauden Hollywood-komediat, Chaplinit ja jopa Lampaansyöjät. Sen jälkeen hän ohjasi ensimmäisen komediansa Mies, joka ei osannut sanoa ei.

Huunosen tapa tuoda elokuvissaan esille  ihmisen olemassaoloon liittyvien kysymysten käsittelyä, välillä hyvinkin euroooppalaismaisen kokeellisesti on vaikuttavaa, mutta ohjaajana hän on jäänyt Jarvan, Mikko Niskasen, Jörn Donnerin ja monien muiden aikalaistensa varjoon. Jarvaa on usein verrattu Suomen Jean-Luc Godardiksi, mutta tässäkin Huunonen vetää minusta pitemmän korren. Eikä vähiten myöskään sen takia, että Lionel Whiten Obsession-romaanin pohjalta hän ohjasi Karvoista (1974), jonka syntymiseen vaikuttaneena tekijänä toimi juuri Godard, joka oli tehnyt samaisesta romaanista lähes vuosikymmentä aikaisemmin oman näkemyksensä Pierrot le fou (1965).

"Lampaansyöjät tarjoaa kuvan siitä mitä on olla suomalainen, mikä on suomalainen todellisuus, minkälaisten arvojen varassa elämme, mille meidät pyritään ehdollistamaan ja minkälaisia suomalaisia Suomi tuottaa. Kulttuurimme laatu ja elinympäristömme arvojen vaikutukset näytetään elokuvan peilissä."
- Seppo Huuononen

Ennen Lampaansyöjiä, ajattelin myös pikaisesti käydä katsomassa Kulttuuribingolla Puhurin järjestämää Extreme käsityöiltapäivää, jossa siis tuunaillaan kaikkea mielenkiintoista kierrätystavarasta.
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta en itse osallistune tuunaamiseen. Bingolla on muutenkin mukava käydä vain hengailemassa.

Nyt otan vielä rennosti ennen työarkeen paluuta. Kahvi ja erityisesti blues maistuu edelleen. Captain Beefheart, Dr. John, John Lee Hooker, Howlin' Wolf, Lightnin' Hopkins jne. Aah, vaikka olenkin musiikillisesti kaikkiruokainen niin erityisesti rakastan nimenomaan bluesia nykyään.



13.3.2012

Blues pörisee

Pimeä yö Tuirassa. Huomenna ei ole töitä eikä vielä erityisesti nukuta. Kirjoitetaan siis taas tyhjänpäiväistä paskaa vaikka päivän musiikista.

Bluesin ja sludgen suurkulutusta on tämä tiistai harjoitettu kotiaskareiden ohessa. Levysoittimessa on käynyt niin Captain Beefheart ja Hebosagil. Myös lapsuuden suuren suosikin Motörheadin Bomber pyörähti soimassa. En koskaan kyllästy tuohon bändiin. Onhan se maailman paras rokkibändi Radiopuhelimien ja The Velvet Undergroundin ohella. Myös kohtuuttoman paljon haukuttu The Wörld is Yours -levy oli meikäläisen mielestä ihan ok. Ei se bändi mikään jatkuvien loistolevyjen automaatti sentään ole.
Ja ikisuosikkini Beefheart nyt on mutanttibluesin kruunaamaton kuningas ja aina niin innostava. Muistin vasta tänään, että minunhan piti kirjoittaa se laajempi artikkeli hänestä, joka on kyllä keskeneräisenä vielä tallella. Voisin sen kirjoittaa loppuun ja julkaista tätä kautta.

Oman kotikaupunkini, Oulun sludgelähettiläät eli Hebosagil jaksavat myös aina innostaa. Tyylisuunta tuntuu joka julkaisulla muuttuvan, mutta sama vittumainen soundi ja kumartamaton asenne kaikenmaailman genreääliöille on niin hatunnoston arvoista. Ura -albumi poikkesi suuresti edellisen albumin Colossalin ja toisen oululaisen sludgehirmun Viisikon kanssa tehdyn splitin pörinälinjasta. Kyllä tuo levy silti vain potkii munille svengillään. Vai voitteko väittää, että puhun roskaa? Tuo alla oleva biisi sopii muuten tähän pimeään keväiseen tunnelmaan.

12.3.2012

Se kuitenkin liikkuu!

Tampereella sitten käytiin. Ouluun saavuimme takaisin eilen puolenyön aikoihin. Edelleen olen helvetin väsynyt. Sama on koettu ennenkin (Sodankylässä) ja se on taas todettava, että nuo elokuvafestivaalit ovat melko raskaita tapahtumia. Kuitenkin ne elämykselliset kokemukset, jotka voi kokea valkokankaalta ja aistia muiden ihmisten läsnäolon mukana niissä, on jotain sanoinkuvaamatonta. Toki elokuvia on nautinnollista katsoa myös yksikseen kotona DVD:ltä, mutta elokuvateatterielämys on jotain sellaista, josta saa paljon enemmän elokuvasta irti.
Vaikka kiireisen reissumme elokuvasaldo jäi niukaksi niin sekin riitti harkitsemaan ensivuonna paluuta Tampereelle. Kohta olisi myös Suomalaisen elokuva festivaalit Turussa, joissa olin itseasiassa viime vuonna. Joudun kuitenkin todennäköisesti jättämään sen nyt väliin koska rahatilanne on jo muutenkin heikohko. Mutta Sodankylän elokuvajuhlilta en jää kyllä tänäkään vuonna paitsi. Se on varma se.

Tampereella tarjonta oli mukava ja laaja, mutta loppujen lopuksi saldona oli Last Days Here, Roska & Underground elokuvan ohjelmisto ja Propaganda-animaatioiden sarja. Missattuja mielenkiinnon kohteita en viitsi luetella, mutta lohdutukseni olin kyllä suurimman osan ennalta nähnyt. Mara Mattuschkan esitykset ja Charlie Chaplinin klassikon Kultakuumeen säestyksen kera, olisin niin kovasti tahtonut kokea. Kaikkea hyvää ei koskaan voi saada.

Visiitti Tampereella oli muutenkin mukava. Näin vanhoja ystäviä ja tutustuin muutamaan uuteen. Arvata saattaa, että myös paljon alkoholin kulutusta harrastettiin vierailun aikana. Myös Tampereelta tuli löydettyä varsin mainio kuppila nimeltään Vanha Monttu. Ehdottomasti uudestaan seuraavalla kerralla. Olen aina pitänytkin Mansea Suomena kauneimpana ja viihtysänä kaupunkina, siellä ollessa ei koskaan tunne samallaista ahdasta ja kireää ilmapiiriä kuten esim. Helsingissä ja Oulussa. Ouluun olen valitettavasti kasvamisen myötä tottunut, mutta Helsinki oksettaa. Siellä on mukava käydä, mutta pitkään en siellä viihdy. Oulussakin pitkäaikainen pysyttely alkaa vituttamaan, mutta onneksi näitä visiittejä muualle teen melko ahkerasti.

Oulussa nyt pysyttelen taas jonkin aikaa. Ensi kuussa tosin olisi Huutokeikka juuri haukkumaani Helsinkiin. Eipä siinä mitään, koska vierailu kestänee vain pari päivää. Sitä ennen vanhoja tuttuja iltoja istuskelenkin totuttuun tyyliin Oulun kodikkaissa räkälöissä.

Kevät lähestyy yhä vahvasti ja hetken mielijohteesta työnsin levysoittimeen Vesa-Matti Loirin Leino levyn nro. 4, jota en ole moneen vuoteen kuunnellut. Jotenkin tuo Loirin kokeellisin Leino-levy tuntuu nyt osuvan tähän mielentilaan ja tilanteeseen. Ykköslevy on ollut jo pitkään henkilökohtaisia suosikkilevyjäni. Ainakin 10 parhaan joukkoon se mahtuu ja olenkin kuunnellut sen ihan puhki, mutt nyt tämä neljäs levy avautui mielenkiintoisella tavalla. Tutustukaapa!

Vaihtelun vuoksi en nyt linkitä mitään youtube-videota vaan lopetan tämän kirjoituksen otteeseen eräästä runosta, jonka edellämainittu suosikkini, Eino Leino aikoinaan kirjoitti:


Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!