Lampaansyömistä & lisää bluesia

Jaksan taas jauhaa keväästä, mutta tänään taas muistin miksi se on lempivuodenaikani. Tavallaan luonnon kukoistuksen voi silloin aistia ja haistaa sulavan lumen ja paljastuvan maan. Aurinko lämmittää ja sitä tuntee kuin heränneensä talvihorroksesta. Keväästä on moni tehnyt biisin kuten mm. Tavaramarkkinat ikimuistoisella kipaleellaan. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan joko Sielun Veljien tai Kauko Röyhkän Kevät-biisin.

Tänään olisi sitten taas elokuvahommia. Kulttuuritalo Valveen Studiolla esitetään ilmaisnäytöksenä suomifilmin klassikko Lampaansyöjät. Edesmenneen Leo Lastumäen muistoa kunnioittaen ajattelin käydä tänään katsomassa tuon leffan vaikka pidänkin enemmän itse kirjasta. Sehän pohjautuu Veikko Huovisen samannimiseen opukseen, joka on kyllä loistava kuten monet muutkin Huovisen kirjat. Mutta elokuvakin on hyvä ja eikä vähiten siksi, että sitä tähdittävät juuri Lastumäen lisäksi myös Heikki Kinnunen. Nämä kaksi veteraania muistetaan varmaan parhaiten komediarooleistaa, mutta minusta he olivat mestareita myös vakavien roolien parissa. Yhtä noteeramisen arvoisia kuin Vesa-Matti Loiri.

Elokuvan ohjannut Seppo Huunonen on mielestäni harmillisen pimentoon jäänyt tapaus suomalaisessa elokuvakulttuurissa vaikka Lampaansyöjät oli ilmestymisvuonnaan yleisömenestys
Kuulemman mukaan toinen suomalainen merkkiohjaaja Risto Jarva, nähtyään Lampaansyöjät sen menestyksen valossa, kiinostui komedian mahdollisuuksiasta. Hän katsoi ja analysoi kaikki klassisen kauden Hollywood-komediat, Chaplinit ja jopa Lampaansyöjät. Sen jälkeen hän ohjasi ensimmäisen komediansa Mies, joka ei osannut sanoa ei.

Huunosen tapa tuoda elokuvissaan esille  ihmisen olemassaoloon liittyvien kysymysten käsittelyä, välillä hyvinkin euroooppalaismaisen kokeellisesti on vaikuttavaa, mutta ohjaajana hän on jäänyt Jarvan, Mikko Niskasen, Jörn Donnerin ja monien muiden aikalaistensa varjoon. Jarvaa on usein verrattu Suomen Jean-Luc Godardiksi, mutta tässäkin Huunonen vetää minusta pitemmän korren. Eikä vähiten myöskään sen takia, että Lionel Whiten Obsession-romaanin pohjalta hän ohjasi Karvoista (1974), jonka syntymiseen vaikuttaneena tekijänä toimi juuri Godard, joka oli tehnyt samaisesta romaanista lähes vuosikymmentä aikaisemmin oman näkemyksensä Pierrot le fou (1965).

"Lampaansyöjät tarjoaa kuvan siitä mitä on olla suomalainen, mikä on suomalainen todellisuus, minkälaisten arvojen varassa elämme, mille meidät pyritään ehdollistamaan ja minkälaisia suomalaisia Suomi tuottaa. Kulttuurimme laatu ja elinympäristömme arvojen vaikutukset näytetään elokuvan peilissä."
- Seppo Huuononen

Ennen Lampaansyöjiä, ajattelin myös pikaisesti käydä katsomassa Kulttuuribingolla Puhurin järjestämää Extreme käsityöiltapäivää, jossa siis tuunaillaan kaikkea mielenkiintoista kierrätystavarasta.
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta en itse osallistune tuunaamiseen. Bingolla on muutenkin mukava käydä vain hengailemassa.

Nyt otan vielä rennosti ennen työarkeen paluuta. Kahvi ja erityisesti blues maistuu edelleen. Captain Beefheart, Dr. John, John Lee Hooker, Howlin' Wolf, Lightnin' Hopkins jne. Aah, vaikka olenkin musiikillisesti kaikkiruokainen niin erityisesti rakastan nimenomaan bluesia nykyään.

Blues pörisee

Pimeä yö Tuirassa. Huomenna ei ole töitä eikä vielä erityisesti nukuta. Kirjoitetaan siis taas tyhjänpäiväistä paskaa vaikka päivän musiikista.

Bluesin ja sludgen suurkulutusta on tämä tiistai harjoitettu kotiaskareiden ohessa. Levysoittimessa on käynyt niin Captain Beefheart ja Hebosagil. Myös lapsuuden suuren suosikin Motörheadin Bomber pyörähti soimassa. En koskaan kyllästy tuohon bändiin. Onhan se maailman paras rokkibändi Radiopuhelimien ja The Velvet Undergroundin ohella. Myös kohtuuttoman paljon haukuttu The Wörld is Yours -levy oli meikäläisen mielestä ihan ok. Ei se bändi mikään jatkuvien loistolevyjen automaatti sentään ole.
Ja ikisuosikkini Beefheart nyt on mutanttibluesin kruunaamaton kuningas ja aina niin innostava. Muistin vasta tänään, että minunhan piti kirjoittaa se laajempi artikkeli hänestä, joka on kyllä keskeneräisenä vielä tallella. Voisin sen kirjoittaa loppuun ja julkaista tätä kautta.

Oman kotikaupunkini, Oulun sludgelähettiläät eli Hebosagil jaksavat myös aina innostaa. Tyylisuunta tuntuu joka julkaisulla muuttuvan, mutta sama vittumainen soundi ja kumartamaton asenne kaikenmaailman genreääliöille on niin hatunnoston arvoista. Ura -albumi poikkesi suuresti edellisen albumin Colossalin ja toisen oululaisen sludgehirmun Viisikon kanssa tehdyn splitin pörinälinjasta. Kyllä tuo levy silti vain potkii munille svengillään. Vai voitteko väittää, että puhun roskaa? Tuo alla oleva biisi sopii muuten tähän pimeään keväiseen tunnelmaan.

Se kuitenkin liikkuu!

Tampereella sitten käytiin. Ouluun saavuimme takaisin eilen puolenyön aikoihin. Edelleen olen helvetin väsynyt. Sama on koettu ennenkin (Sodankylässä) ja se on taas todettava, että nuo elokuvafestivaalit ovat melko raskaita tapahtumia. Kuitenkin ne elämykselliset kokemukset, jotka voi kokea valkokankaalta ja aistia muiden ihmisten läsnäolon mukana niissä, on jotain sanoinkuvaamatonta. Toki elokuvia on nautinnollista katsoa myös yksikseen kotona DVD:ltä, mutta elokuvateatterielämys on jotain sellaista, josta saa paljon enemmän elokuvasta irti.
Vaikka kiireisen reissumme elokuvasaldo jäi niukaksi niin sekin riitti harkitsemaan ensivuonna paluuta Tampereelle. Kohta olisi myös Suomalaisen elokuva festivaalit Turussa, joissa olin itseasiassa viime vuonna. Joudun kuitenkin todennäköisesti jättämään sen nyt väliin koska rahatilanne on jo muutenkin heikohko. Mutta Sodankylän elokuvajuhlilta en jää kyllä tänäkään vuonna paitsi. Se on varma se.

Tampereella tarjonta oli mukava ja laaja, mutta loppujen lopuksi saldona oli Last Days Here, Roska & Underground elokuvan ohjelmisto ja Propaganda-animaatioiden sarja. Missattuja mielenkiinnon kohteita en viitsi luetella, mutta lohdutukseni olin kyllä suurimman osan ennalta nähnyt. Mara Mattuschkan esitykset ja Charlie Chaplinin klassikon Kultakuumeen säestyksen kera, olisin niin kovasti tahtonut kokea. Kaikkea hyvää ei koskaan voi saada.

Visiitti Tampereella oli muutenkin mukava. Näin vanhoja ystäviä ja tutustuin muutamaan uuteen. Arvata saattaa, että myös paljon alkoholin kulutusta harrastettiin vierailun aikana. Myös Tampereelta tuli löydettyä varsin mainio kuppila nimeltään Vanha Monttu. Ehdottomasti uudestaan seuraavalla kerralla. Olen aina pitänytkin Mansea Suomena kauneimpana ja viihtysänä kaupunkina, siellä ollessa ei koskaan tunne samallaista ahdasta ja kireää ilmapiiriä kuten esim. Helsingissä ja Oulussa. Ouluun olen valitettavasti kasvamisen myötä tottunut, mutta Helsinki oksettaa. Siellä on mukava käydä, mutta pitkään en siellä viihdy. Oulussakin pitkäaikainen pysyttely alkaa vituttamaan, mutta onneksi näitä visiittejä muualle teen melko ahkerasti.

Oulussa nyt pysyttelen taas jonkin aikaa. Ensi kuussa tosin olisi Huutokeikka juuri haukkumaani Helsinkiin. Eipä siinä mitään, koska vierailu kestänee vain pari päivää. Sitä ennen vanhoja tuttuja iltoja istuskelenkin totuttuun tyyliin Oulun kodikkaissa räkälöissä.

Kevät lähestyy yhä vahvasti ja hetken mielijohteesta työnsin levysoittimeen Vesa-Matti Loirin Leino levyn nro. 4, jota en ole moneen vuoteen kuunnellut. Jotenkin tuo Loirin kokeellisin Leino-levy tuntuu nyt osuvan tähän mielentilaan ja tilanteeseen. Ykköslevy on ollut jo pitkään henkilökohtaisia suosikkilevyjäni. Ainakin 10 parhaan joukkoon se mahtuu ja olenkin kuunnellut sen ihan puhki, mutt nyt tämä neljäs levy avautui mielenkiintoisella tavalla. Tutustukaapa!

Vaihtelun vuoksi en nyt linkitä mitään youtube-videota vaan lopetan tämän kirjoituksen otteeseen eräästä runosta, jonka edellämainittu suosikkini, Eino Leino aikoinaan kirjoitti:


Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!

Hauki huutaa

Kevättä ilmassa! Suurin osa lumesta on auringon voima liuottanut parvekkeeltani ja lämpökin tuntuu positiivisella tavalla. Tuirakin näyttää tälläisina hetkinä paratiisilta.

Koneeni vein teho-osastolle ja joudun viikon verran käyttämään tätä 10-vuotta vanhaa tunkkaista läppäriä. En kovin paljon pidä tästä tilanteesta. Esimerkiksi tätäkin tekstiä kirjoittaessa kone kaatui jo kerran. Useamman kerran olenkin suosiolla kävellyt Lentävään lautaseen tai Snuukkeriin koneelle.Olen tästä syystä myös kuunnellut paljon musiikkia suoraan cd-levyiltä, koska suunnaton levykirjastoni ei ole käytettävissä. Nyt luukussa pyörii Radiopuhelimien mestariteos Rakastaa sinua (2010). Olen aina rakastanut Radiopuhelimien rehellistä, mutta ovelaa rokkia. Tämä levy on kuitenkin jotenkin ollut erityisesti kuuntelun kohteenani yhtyeen tuotannosta. Raivokkaan svengaava rytmimusiikki yhdistyy luontoa pohdiskeleviin sanoituksiin, jotka eivät ole mitään hippiroskaa vaan filosofian ja mustan huumorin siitoksia tyyliin "Naaras syö koiraan, kun ensin on pantu"

Elämä on muuten mennyt omalla painollaan eteenpäin. Teen yhä töitä isäni Automaalaamolla ja taistelen tuulimyllyjä (KELA) vastaan, mutta ei minulla mitään ruikuttamiseen aihetta kyllä ole. Nautin elämäntilanteestani hyvin paljon vaikka se ei täydellinen olekaan.

Olimme Huutajien kanssa pari viikkoa sitten pitkästä aikaa taas keikalla. Rovaniemen Design Viikkojen avajaisissa, keikka meni itseltäni hyvin, mutta muutoin esitys oli aika keskinkertainen. 500 ihmistä kuitenkin tykkäsi ja jouduimme vetämään normaalia pitemmän keikan raikuvien encorejen jälkeen. Keikan jälkeen katosimme nopeasti Rollon yöhön ja löysimme itsemme varsin kodikkaasta kuppilasta nimeltä Kauppayhtiö. Tykästyin kyllä paikan ilmapiiriin ja pitääkin käydä siellä uudestaan, kun Rovaniemelle on asiaa. Seuraavan kerran huudamme tod. näköisesti Helsingissä 12.4.

Mieskuoro Huutajat Rovaniemen Design viikkojen avajaisissa, Lappia-talolla, 17. helmikuuta.

Nyt pitäisi jaksaa siivota ja tiskata. Lähden ehkä tässä 7. päivä Myös Tampereella käymään. Siellä olisi Tampere Film Festival ja samalla näkisi muutamia vanhoja luokkakavareita, jotka ovat siirtäneet paperinsa Manseen. Saa nyt nähdä onnistuuko tämä reissu, mutta olen itse valmis lähtemään. Ohjelmistokin vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Nimittäin aika kiireistä.